Khumbu-jäätikön perusleiri on vuorikiipeilijän huoltopiste. Yhteydenpito ulkomaailmaan onnistuu täältä vain satelliittipuhelimilla. Varusteiden huolto tapahtuu jäätävissä olosuhteissa. Vaatteet kuivuvat jäisiksi möykyiksi ja ruoka jäätyy lautaselle. Perusleirissä ollaan jo kasvotusten luonnon mahtavien voimien kanssa; korvissa soi lumivyöryjen massiivinen kumina ja halkeavien jäälauttojen pauke. Pelon, toivon ja turhautumisen tunteet risteilevät ajatuksissa. Täältä osa jatkaa ylemmäs toteuttamaan unelmaansa. Moni palaa jo tässä vaiheessa takaisin.

Khumbun jäävirta: 5500m-6100m

Perusleiristä kiivetään kohti pahamaineista Khumbun jäävirtaa. Talojen kokoiset serakit, railot ja liikkuvat jäälohkareet tekevät Khumbun jäävirrasta reitin vaarallisimpia osuuksia. Riskien minimoimiseksi kiipeäminen alkaa ennen auringonnousua, jolloin pakkanen vielä pitää jäälohkareita paikallaan. Sherpat ja retkikunnan jäsenet ovat valmistaneet reitin köysin ja tikkain. Täällä astutaan ensimmäistä kertaa jääraudoilla tikkaille, joilla ylitetään valtavia railoja. Hengitys on raskasta johtuen korkeudesta ja jännityksestä. Sherpat kantavat kolminkertaisesti painavampia varustereppuja ja kunnioitus tätä paikallista kansaa kohtaan kasvaa. Akklimatisaatiosta riippuen ykkösleiri saavutetaan 3-8 tunnin kiipeilyn jälkeen. Kun Khumbun jäävirta on ylitetty, ensimmäinen osuus matkalla kohti huippua on ohi!

Täällä yövytään akklimatisoitumassa. Yöllä syvältä teltan alapuolelta kumpuaa kohiseva ääni. Se syntyy valtavien railojen avautuessa ja sulkeutuessa jäätiköllä. Äänet pitävät hereillä, samoin päässä jyskyttävä vähäisestä hapesta johtuva kova päänsärky.

Matka kakkosleiriin:

Ykkösleiristä matkataan Hiljaisuuden laakson kautta kakkosleiriin. Valtavalle tasaiselle alueelle levittäytyvä ikuisen lumen laakso häikäisee maisemallaan. Syvät railot ja jatkuva lumivyöryriski ovat laakson tunnusomaisia piirteitä. Railot keskellä pakottavat ylittämään laakson oikealta reunalta aivan Nuptsen juuren vierestä. Nimensä mukaisesti laakso on yleensä hyvin suojassa tuulilta, mikä yhdessä korkeuden ja selkeän sään kanssa tekee reitistä usein sietämättömän kuuman päiväsaikaan. Toisaalta pilvet, tuuli tai lumisade voivat tehdä siitä yllättäen brutaalin kylmän. Laakso on silti vuoren helpoimpia osuuksia, joskin muuttuvat sääolosuhteet ja syvä lumi saattavat muuttaa vaikeusastetta hyvinkin nopeasti. Everest avautuu täällä ensimmäistä kertaa silmien eteen. 3-7 tunnin loputtomalta tuntuvan kiipeämisen jälkeen saavutaan kakkosleiriin.

Kakkosleiri sijaitsee jäisen Lhotsen seinämän juurella, missä voi ihailla häikäiseviä näkymiä ja nähdä miten pilvet nousevat Himalajan laaksoista ylös leiriin. Täällä voi edistää akklimatisaatiota kävelylenkillä leirin ympäristössä tutkien aiemmilta retkikunnilta jääneitä kiipeilyvarusteita. Kakkosleirissä on viimeinen mahdollisuus nautttia kunnon ateria vähään aikaan. Kolmosleiriin, joka sijaitsee keskellä Lhotsen jäistä ja lumista rinnettä noustaan kiinteitä köysiä pitkin. Nousu jyrkkää seinämää on rankka. Ajatukset eivät ehkä ole selkeitä ja keskittyminen on elintärkeää, sillä yksikin harha-askel on kohtalokas. Nousu kestää 6-8 tuntia.

Kolmosleiri sijaitsee keskellä Lhotsen jyrkkää seinämää. Raskas nousu palkitaan upeilla maisemilla. Täällä liikkuessa ollaan jatkuvasti varmistettuna köysiin, sillä teltat pystytetään kapealle ulokkeelle jyrkällä jääseinämällä ja harha-askel merkitsisi putoamista. Yöllä vessaan meneminen on työläs operaatio pukeutumisineen ja varmistuksineen. Toisinaan voi kuulla ulisevan äänen, kun kivet tai jääpalat putoavat seinämää alas. Saavutettaessa tämänkaltaisia korkeuksia, ryhtyy luonto todenteolla ottamaan mittaa ihmisen halusta päästä ylemmäs. Oloa helpottaa päätavoitteen vähittäinen kirkastuminen, ollaanhan tässä vaiheessa jo matkalla kohti maalia. Kiivetessä on varottava putoilevaa jäätä, joten pään suojaaminen, tarkka katse ja säännölliset lepotauot ovat välttämättömiä. Tavoite on kuitenkin jo näköpiirissä.

Kolmosleiristä matka jatkuu kohti kuoleman vyöhykettä, jossa ihminen selviytyy vain muutaman päivän. Tästä eteenpäin useimmat kiipeilijät alkavat käyttää lisähappea. Matkaan lähdetään ennen auringonnousua, ja ennenkuin aurinko tulee esiin on äärimmäisen kylmä. Kun aurinko osuu kohdalle, voi lämpö taas tukahduttaa täysissä untuvavarusteissa olevat kiipeilijät. Nelosleiriin saavutaan 4-8 tunnin kiipeämisen jälkeen.

Nelosleirin hyytävä nimi pohjautuu ikäviin tosiseikkoihin. Ollaan ilmakehän rajalla ja taivas on kummallisen tumman sininen. Jännittävänä kontrastina leiristä avautuu maaginen ja epätodelliselta tuntuva maisema Tiibetin ylätasangosta ja alueen muista kauniista jättiläisistä: Kanchenjunga, Lhotse ja Makalu. Ilmanpaine Everestin huipulla on kolmanneksen merenpinnan paineesta, ja ilman lisähappea voi selvitytyä vain lyhyen aikaa. Lämpötila voi laskea -40C°:een ja ilman kanssa kosketuksissa oleva iho voi paleltua hetkessä. Lumi on jäistä ja siksi liukastumis- ja putoamisriskit ovat isot. Kovat tuulet ovat myös potentiaalinen riski ja sään muuttumista on tarkkailtava jatkuvasti. Pelko näkyy useimpien kasvoilta ja ihmiset eivät juurikaan puhu. Edessä on kuitenkin matkan vaativin koitos.

Jyrkkä matka huipulle taitetaan pimeyden ja kylmyyden ympäröimänä. Varusteet on siksi syytä käydä läpi päivänvalossa. Nestettä on tankattava runsaasti, ja sitä on varattava litroittain mukaan myös varsinaiseen kiipeämiseen. Teltassa levätessä on olo heikko jo nyt. Yön laskeutuessa on yritettävä nukkua hieman ennen seikkailun viimeistä osiota -huippuyritystä! Kuolemanvyöhykkeellä vuoren huippu hahmottuu pimeänä ja jyrkkänä, ja et voi olla miettimättä, että seuraavalta osuudelta moni ei ole palannut. Seuraavien kahden vuorokauden aikana riskit ovat korkeimmillaan. Kylmä, pelottava pimeys ulkona ei houkuttele ja ankaran tuulen riepotellessa telttakangasta harva pystyy nukkumaan silmäystäkään. Vaikein on edessä. Matkan jatkaminen.

Selkeä sää ja heikko tuuli ovat kriittisiä tekijöitä päätettäessä voidaanko lähteä yrittämään huipulle. Jos sää huononee, on kiipeilijöiden laskeuduttava.

Huippuyritys aloitetaan keskiyöllä, jolloin puetaan loput varusteet ja lähdetään pimeään yöhön kohti huippua. Tästä on vielä 1000 metriä ja 10-12 tunnin matka huipulle. Kiipeilijöiden otsalampuista muodostuva valojuova liikkuu hitaasti pimeää seinämää ylöspäin. On äärimmäisen kylmä, rinne on jyrkkä ja paikoittain erittäin jäinen. On täysin hiljaista, kukaan ei puhu. Pelottaa, mutta adrenaliini pitää liikkeessä kun mieli tahtoisi jo luovuttaa. Lopulta tuntien epätoivon jälkeen ohut sininen valojuova näkyy horisontissa: auringonnousu! Onnekkaat näkevät miten vuori heijastaa itsestään jättiläismäisen varjon aamusumuun. Alla maailma kylpee nousevan auringon säteissä, ja lämpö ja toivo palaavat kehoon.

Etelähuipun kautta saavutaan vuoren ilmavimmalle jyrkänteelle, missä harha-askel vasemmalle pudottaa yli kaksi ja oikealle kolme tuhatta metriä alas. Lopun haasteena on vielä valtava Hillaryn porras, jossa suurien kiipeilijämäärien seurauksena voi joutua odottamaan pitkiäkin aikoja omaa vuoroaan. Viimein 8-16 tunnin jälkeen lähdöstä valkoinen huippu näkyy horisontissa. Tässä vaiheessa kiipeilijän kuukausien työ vihdoin palkitaan hänen saavuttaessa maailman katon. Maailman huipulla vietetään mahdollisimman vähän aikaa, jotta voidaan laskeutua turvallisesti nelosleiriin ennen pimeän ja iltapäivän huonon sään tuloa. Huipulla ollaan kuitenkin vasta puolivälissä matkaa. Tästä alkaa eniten ihmishenkiä vaatinut matkan osuus, kun äärimmilleen rasitetun elimistön pitää jaksaa keskittyä vielä laskeutuminen nelosleiriin. Lähes 30 tunnin kiipeämisen jälkeen otetaan viimeiset uupuneet askeleet telttaan, jossa vaivutaan syvään uneen. Seuraavana päivänä, auringon herättäessä sinut ja myöhemmin perusleiriin saapuessasi voit onnitella itseäsi: selvisit ja saavutit tavoitteesi maailman huipulla!