Post Mortem

Carina Räihä Mt.Everest summit

Tasan kuukausi sitten olin juuri saapunut Everestin 4-leiriin n.8000 metrissä, missä vietin todella epämukavan ja kylmän yön ennen lähtöä huippuyritykseen seuraavana iltana.

Olin aloittanut kiipeämisen perusleiristä n. 5400 metristä yhdessä Mingmar sherpan kanssa neljä päivää aikaisemmin, aamuyöllä 11/5, ja jatkanut saman päivän aikana 2-leiriin, missä kiipeämisemme pysäytti todella kova tuuli. Näimme, että Everestin huipulla puhaltavat voimakkaat myrskytuulet, ja sääennusteen muuttuessa huonoksi päätimme jäädä päiväksi odottamaan. Seuraavana päivän vietimme telttojemme suojassa leväten ja odottaen sään kehittymistä myrskyn riepottelessa telttojamme ja lumisateen tehdessä näkyvyydestä huonon. Sääennusteemme mukaan 16-18/5 oli kuitenkin avautumassa mahdollinen, joskin yhä kylmä ja tuulinen, sääikkuna, joten päätimme jatkaa ylös 3-leiriin odottamaan sään paranemista. Lähdimme aamuyöstä 13/5 kohti 3-leiriä kaikkien muiden tiimien laskeutuessa alas vuorelta. Ensimmäiset kaksi tuntia Lhotsen seinämän juurelle olivat todella kylmät ja ikävän tuuliset, mutta oikein varustautuneena vielä juuri siedettävät. Lhotsen seinämälle saavuttuamme tuuli yltyi lähes sietämättömäksi, pystyssä oli vaikea pysyä ja kylmä alkoi pureutua varsinkin sormiin. Lhotsen seinämälle päästyämme tuuli kuitenkin hieman rauhottui ja pääsimme jatkamaan matkaa. Vastaamme tuli useita ryhmiä, jotka laskeutuivat alempiin leireihin huonon sään vuoksi. Viimeiset köydenvälit ennen 3-leiriä olivat äärettömän raskaita huonon sään vietyä voimat, ja selässäni oleva reppu tuntui tuskaisen painavalta. Päästyämme leiriin huomasimme, että olimme ainoat koko leirissä, sillä kaikki muut olivat lähteneet alas. Illalla kuitenkin sää parani ja vietimme kauniin illan lähes tuulettomassa auringonpaisteessa. Emme saaneet kunnon radioyhteyttä alas tiimimme muihin jäseniin, emmekä täten uutta sääennustetta, mutta näimme, että huipulla puhalsi yhä kova myrskytuuli.

Olisimme jatkaneet matkaa seuraavana aamuna, mutta 4-leirissä ei ollut varahappea mahdollisen odottelupäivän varalle ja sää oli yhä liian tuulinen. Niinpä vietimme 3-leirissä vielä toisen vuorokauden. Päivällä lumimyrsky jälleen paheni ja koko laakso peittyi valkoiseen verhoon. Oppaamme Hugo ja toinen kiipeilijä Peter USA:sta liittyivät seurueeseemme päivän aikana tarkoituksena lähteä yhdessä 4-leiriin seuraavana päivänä. Varhain aamulla 15/5 tuuli oli laantunut ja pääsimme lähtemään kohti 4-leiriä. Tarkoituksenamme oli jatkaa matkaa huipulle saman päivän iltana, mutta leiriin saavuttuamme jouduimme toteamaan, että keittimemme eivät toimineet kunnolla, emmekä saaneet sulatettua riittävästi vettä. Sää muuttui jälleen myös huonoksi. Niinpä olin tasan kuukausi sitten tilanteessa, missä vietin ensimmäisen kolmesta yöstäni ns. kuoleman vyöhykkeellä.

Seuraavana päivänä, 16/5 lepäsimme ja valmistauduimme kello 19 alkavaan huippuyritykseen. Muu retkikuntamme saapui päivän aikana myös leiriin, mutta he kaikki päättivät lähteä takaisin alas johtuen epävarmasta säästä, väsymyksestä ja tarvikkeiden puutteesta leirissämme. Sääennuste lupasi illaksi kovaa, mutta huiputuspäivän aamuksi laantuvaa tuulta. Saimme ohjeeksi kääntyä viimeistään kello 09:00 takaisin, sillä tuulten ennustettiin kasvavan jälleen päivän mittaan.

Toisen yöni kuolemanvyöhykkeellä vietin huipulle kiivetessäni. Kello 19 lähdin matkaan 4-leiristä sherpa Mingmarin (Nepal), opas Hugon (USA) ja kiipeilijä Peten (USA) kanssa. Muiden retkikuntamme jäsenten hyvästellessä astuimme juuri täysin pimenevän vuoren jäisille ensiaskelille kohti huippua. Heti alkumetreillä Peten ja Hugon otsalamppujen valojuovat tuntuivat häviävän edessäni kauemmaksi ja kauemmaksi. Katsoin taakseni, ja perässäni kiermurteli kymmenien muiden kiipeilijöiden otsalamppujen valot. Sää oli kylmä, mutta siedettävä; pakkasta oli arviolta n. -30 – -35C, mutta tuuli oli vain puuskittaista. Seuraavien pimeässä kiivettyjen lähes 10 tunnin aikana katsoin usein taakseni ja ihailin ukkosmyrskyä, joka valaisi kaukana alhaalla laaksossa olevien vuorten huippuja. Koskaan ei ole tähtitaivaskaan näyttänyt yhtä kirkkaalta ja kauniilta.

Etenemisemme pysähtyi kaksi kertaa, kun edessä olevat kiipeilijät joutuivat hätään. Ensimmäisellä kertaa amerikkalainen mies oli joutunut paniikkiin ja itki haluavansa vain alas vuorelta kykenemättömänä jatkamaan matkaa. Toisella kertaa toisen kiipeilijän happilaitteen regulaattoriin oli tullut vikaa, ja tiimin muut jäsenet yrittivät sitä korjata osan panikoidessa. Tässä kohtaa ei ollut mahdollista lähteä turvallisesti ohittamaan, joten kymmeniä kiipeilijöitä joutui odottamaan jonossa paikallaan tilanteen selviämistä. Jouduimme odottamaan yhteensä reilun tunnin, jona aikana pelkäsin varpaani paleltuvan. Kerroin oppaallemme varpaideni olevan paleltumassa, ja sain heti määräyksen lähteä alas, mikä on standardiohje paleltumisen estämiseksi. Turhautuessani ja palelun kasvaessa irrotin jo kerran itseni turvaköydestä ja yritin ohittaa edessäni olevaa jonoa, mutta oppaamme käski minut alas takaisin jonoon. En kuitenkaan halunnut kääntyä alas, vaan tein kaikki osaamani temput pysyäkseni lämpimänä ja kun jono viimein pääsi liikkumaan, pystyin jatkamaan matkaa ylös kohti huippua.

Lähes kymmenen tuntia pimeässä kiipeämistä sujui kuin unessa, kunnes yllättäen havahduin valon alkaessa sarastaa, ja tiesin etten ole enää kaukana huipusta. Näin kuuluisan Everestin langettaman pyradimin muotoisen varjon muiden jättiläismäisten Himalajan vuorten päälle ja aloin nauttia ympärillä olevista käsittämättömän hienoista maisemista. Etelä-huipulle edettyäni tiesin pääseväni huipulle ja tunsin, että olisin halunnut juosta loppumatkan. Edessäni kiipesi kuitenkin muutama erittäin väsynyt hidas kiipeilijä, ja jouduin harmikseni itsekin hidastamaan loppumatkan vauhtiani. Sää oli ollut suotuisa, mutta hieman ennen huippua lähes palellutin sormeni happipullon vaihtotilanteessa, kun pysähdyin paikkaan, missä tuuli pääsi puhaltamaan erittäin kylmästi harjanteen yli. Edessä oli vielä eniten etukäteen jännittämäni jyrkkä kallioseinä-osuus Hillary Step. Sekin osuus sujui kuitenkin helposti, ja huippu alkoi häämöttää.

Noin kello 7:20 astuin viimeiset askeleet kohti Everestin korkeinta kohtaa ja olin maailman korkeimman vuoren huipulla hyvävointisena ja onnellisena. Halasimme ja onnittelimme toisiamme kyyneleet silmissä Mingmarin, Hugon ja Peten kanssa. Soitin isälleni ja äidilleni ja sain herätettyä äitini, joka oli valvonut koko yön odottaen soittoani. Kuulin miten hänen äänensä petti, kun hän vihdoin sai kuulla kaiken menneen hyvin ja olevani huipulla. Seuraavaksi soitin pr-toimistooni ja kerroin iloiset uutiset, josta lähti heti lehdistötiedote tiedotusvälineille. Sää oli huipulla niin hieno, että meille jäi hyvin aikaa ottaa valokuvia ja nauttia upeista maisemista. Vietimme huipulla noin 45 minuuttia, jonka jälkeen aloitimme laskeutumisen nopeasti whiteoutiksi muuttuvassa säässä.

Alastuloni vuorelta olikin kiipeilyni vaikein osuus. Saavuin 4-leiriin noin kello 14 iltapäivällä kuuden uuvuttuvan tunnin jälkeen. Heti huipulta laskeutuessani sää alkoi huonontua, lunta sataa ja näkyvyys heikkeni lähes olemattomaksi. Pelkäsimme myös ennusteen mukaisen tuulen nousevan, ja yritimme laskeutua mahdollisimman nopeasti. Huippuharjanteella vastaani alkoi kuitenkin tulla jatkuvasti enemmän ihmisiä, joiden ohi ei päässyt. Jouduin odottamaan Hillary stepin päällä kyykkien lähes tunnin, ennenkuin pääsin jatkamaan matkaani vastaantulevien ohi. Yllättäen huomasinkin olevani todella väsynyt ja lihaksistani oli kaikki voimat poissa. Sään huonotessa ja väsymykseni kasvaessa jouduin keskittymään jokaiseen askeleeseen voimieni äärirajoilla. Liukastelin ja kaatuilin, ja jouduin istuutumaan lepäämään lähes joka köyden välillä.

Nelosleiriin saavuttuani kaaduin teltan pohjalle ja ummistin suoraan silmäni. Hugo piti kuitenkin minua väkisin hereillä pystyasennossa juttumalla ja laittaen minut syömään ja juomaan peläten vuoristotaudin ja komplikaatioiden iskevän. Meillä ei kuitenkaan ollut juurikaan ruokaa eikä vettä. ja 19 tunnin huippupäiväkin oli mennyt vain muutaman suklaapatukan ja vajaan energiageelin voimin, joten kävimme nukkumaan todella uupuneina. Minulla ei ollut enää kuivia vaihtovaatteita, joten jouduin menemään nukkumaan märissä vaatteissa peläten paleltumista yön aikana. Ruumiinämpö kuitenkin kuivasi vaatteita jonkin verran ja pystyin nukkumaan yön.

Seuraavana aamuna aloitimme laskeutumisen kohti kolmos- ja kakkosleiriä. Liikkeelle lähtiessäni huomasin, etten ollut palautunut yön aikana laisinkaan, vaan olin päinvastoin entistä väsyneempi. Ensimmäiset köydenvälit olivat todella rankkoja, ja uskoni omaan jaksamiseeni olivat tiukoilla. En kuitenkaan voinut muuta kuin ottaa askel kerrallaan ja jatkaa matkaa, vaikka välillä jouduin lepäämään parin metrin välein. 3-leiriin päästyäni lepäsin siellä hiukan ennen Lhotsen jyrkälle seinälle laskeutumista ja 2-leiriin yöksi palaamista. 2-leirissä odottivat muut retkikuntamme jäsenet onnitteluineen ja sain syötyä hieman. Yöllä en pystynyt nukkumaan lainkaan, ja silloin alkoi näihin päiviin asti kestänyt voimakas vatsatauti. 19/5 aamulla aloitin viimeisen laskeutumisen 1-leirin kautta kohti perusleiriä. Khumbun jäävirta oli muuttanut muotoaan ja monesta kohdin sulanut pelottavan vaaralliseksi. Voimani olivat entistä heikommat ja ensimmäistä kertaa todella pelkäsin tikkailla railojen yli kulkiessani. Tasapainoni oli hutera ja tikkaiden ja varmistusten kiinnitykset tuntuivat vähintäänkin epävarmoilta. Jäävirran ylitys kesti ikuisuuden ja pari tuntia perusleiristä tuntui, etten enää jaksaisi. Mingmar soitti radiopuhelimella perusleiin ja saimme sherpan tuomaan ylös hieman ruokaa ja juomaa, jolla jaksoin perusleiriin asti. Siellä minua odottivat huolestuneet retkenjohtaja Tim, muutama kiipeilijäystävä sekä opas Hugo, joka purskahti itkuun helpotuksesta.

Huippuyritykseni yhteenvetona: Vietin perusleirin yläpuolella 9 päivää, joista 3 yötä 2-leirissä n. 6400 metrissä, 2 yötä 3-leirissä n.7200 metrissä ja 3 yötä ns. kuolemanvyöhykkeellä yli 8000 metrissä. Sanotaan, että 6000 metrin yläpuolella ihmisen elimistö ei enää palaudu ja elintoiminnot alkavat kärsiä. Käytin 3-leirin yläpuolella yhteensä 4 pulloa happea, mutta vähäisestä lisähapesta huolimatta elimistöni väsymys huiputuksen jälkeen oli äärimmäinen. Pääsin kuitenkin turvallisesti ja ilman vammoja takaisin perusleiriin ja matka kotiin saattoi alkaa.


«