Post mortem

Tasan kuukausi on vierähtänyt siitä, kun saavuin Everestin 4-leiriin n.8000 metrissä, ja vietin siellä todella epämukavan ja kylmän yön ennen lähtöä huippuyritykseen seuraavana iltana.

Olin aloittanut kiipeämisen perusleiristä n. 5400 metristä neljä päivää aikaisemmin, 11/5 aamuyöllä ja kiivennyt saman päivän aikana 2-leiriin,missä kiipeämisen pysäytti todella kova tuuli. Näimme, että Everestin huipulla puhalsi voimakkaat myrskytuulet ja sääennusteen muuttuessa huonoksi jäimme päiväksi odottamaan. 12/5 vietimme tuulisen päivän 2-leirissä leväten ja odottelimme sään kehittymistä myrskyn riepottelessa telttojamme ja lumisateen tehdessä näkyvyydestä huonon. Sääennusteemme mukaan 16-18/5 oli kuitenkin yhä avautumassa mahdollinen, joskin yhä kylmä ja tuulinen, sääikkuna, joten päätimme yhdessä sherpani Mingmarin kanssa lähteä ylös 3-leiriin odottamaan sään paranemista. Lähdimme aamuyöstä 13/5 kohti 3-leiriä kaikkien muiden tiimien laskeutuessa alas vuorelta.Ensimmäiset kaksi tuntia Lhotsen seinämän juurelle olivat todella kylmät ja ikävän tuuliset, mutta oikein varustautuneena vielä siedettävät.Lhotsen seinämälle saavuttuamme tuuli yltyi lähes sietämättömäksi,pystyssä oli vaikea pysyä ja kylmä alkoi pureutua varsinkin sormiin.Lhotsen seinämälle päästyämme tuuli kuitenkin hieman rauhottui ja pääsimme jatkamaan matkaa. Vastaamme tuli useita ryhmiä, jotka laskeutuivat alempiin leireihin huonon sään vuoksi. Viimeiset köydenvälit ennen 3-leiriä olivat äärettömän raskaita huonon sään vietyä voimat, ja selässäni ollut reppu tuntui tuskaisen painavalta. Päästyämme leiriin huomasimme, että olimme ainoat koko leirissä, sillä kaikki muut olivat lähteneet alas. Illalla kuitenkin sää parani ja vietimme kauniin illan lähes tuulettomassa auringonpaisteessa. Emme saaneet kunnon radioyhteyttä alas tiimimme muihin jäseniin, emmekä täten uutta kunnon sääennustetta,mutta näimme, että huipulla puhalsi yhä kova myrskytuuli.

Olisimme jatkaneet matkaa seuraavana aamuna, mutta 4-leirissä ei ollut varahappea mahdollisen odottelupäivän varalle ja sää oli yhä liian tuulinen. Niinpä vietimme 3-leirissä vielä toisen päivän. Päivällä lumimyrsky jälleen paheni ja koko laakso peittyi valkoiseen verhoon.Oppaani Hugo ja toinen kiipeilijä Peter USA:sta liittyivät seurueeseemme päivän aikana tarkoituksena lähteä yhdessä 4-leiriin seuraavana päivänä.Varhain aamulla 15/5 tuuli oli laantunut ja pääsimme lähtemään kohti 4-leiriä. Tarkoituksenamme oli jatkaa matkaa saman päivän iltana, mutta leiriin saavuttuamme totesimme, että keittimemme eivät toimineet kunnolla, emmekä saaneet sulatettua riittävästi vettä ja sää muuttui jälleen huonoksi. Niimpä olin tasan kuukausi sitten tilanteessa, missä vietin ensimmäisen kolmesta yöstäni ns. kuoleman vyöhykkeellä.

Seuraavana päivänä, 16/5 lepäsimme ja valmistauduimme kello 19 alkaneeseen huippuyritykseen. Muu retkikuntamme saapui päivän aikana myös leiriin,mutta he kaikki päättivät lähteä takaisin alas johtuen epävarmasta säästä,väsymyksestä ja tarvikkeiden puutteesta 4-leirissä. Sääennuste lupasi illaksi kovaa, mutta huiputuspäivän aamuksi lauhtuvaa tuulta. Saimme ohjeeksi kääntyä viimeistään kello 09:00 takaisin, sillä tuulten ennustettiin kasvavan jälleen päivän mittaan.

Toisen yöni kuolemanvyöhykkeellä vietin huipulle kiivetessäni. Kello 19 lähdin matkaan 4-leiristä sherpani Mingmarin (Nepal), oppaani Hugo Searlen(USA) ja kiipeilijä Peter Solien (USA) kanssa. Muiden retkikuntamme jäsenten hyvästellessä astuimme juuri täysin pimenevän vuoren jäisille ensiaskelille kohti huippua. Heti alkumetreillä Peten ja Hugon otsalamppujen valojuovat tuntuivat häviävän edessäni kauemmaksi ja kauemmaksi. Katsoin taakseni, ja perässäni kiermurteli kymmenien muiden kiipeilijöiden otsalamppujen valot. Sää oli kylmä, mutta siedettävä; pakkasta oli arviolta n. -30 --35C, mutta tuuli oli vain puuskittaista.Seuraavien pimeässä kiivettyjen lähes 10 tunnin aikana katsoin usein taakseni ja ihailin ukkosmyrskyä, joka valaisi kaukana alhaalla laaksossa olevien vuorten huippuja. Koskaan ei ole tähtitaivaskaan näyttänyt yhtä kirkkaalta ja kauniilta.

Etenemisemme pysähtyi kaksi kertaa, kun edessä olevat kiipeilijät joutuivat hätään.Ensimmäisellä kertaa amerikkalainen mies oli joutunut paniikkiin ja itki haluavansa vain alas vuorelta kykenemättömänä jatkamaan matkaa. Toisella kertaa kiipeilijän happilaitteen regulaattoriin oli tullut vikaa, ja muut jäsenet yrittivät sitä korjata osan panikoidessa. Tässä kohtaa ei ollut mahdollista lähteä turvallisesti ohittamaan, joten usea kymmen kiipeilijä joutui odottamaan jonossa paikallaan tilanteen selviämistä. Jouduimme odottamaan yhteensä reilun tunnin, jona aikana pelkäsin varpaani paleltuvan. Kerroin oppaalleni varpaideni olevan paleltumassa, ja sain heti määräyksen lähteä alas, mikä on standardiohje paleltumisen estämisesksi. En kuitenkaan halunnut kääntyä alas, vaan tein kaikki osaamani temput pysyäkseni lämpimänä ja jatkoin matkaa. Turhautuessani ja palelun kasvaessa irrotin jo kerran itseni turvaköydestä ja olin lähdössä ohittamaan edessäni olevaa jonoa, mutta oppaani käski minut alas ja palasin jonoon.

Lähes kymmenen tuntia pimeässä kiipeämistä sujui kuin unessa, kunnes yllättäen huomasin valon alkavan sarastaa, ja tiesin etten ole enää kaukana huipusta. Näin kuuluisan Everestin langettaman pyradimin muotoisen varjon muiden Himalajan vuorten päälle ja aloin nauttia ympärillä olevista käsittämättömän hienoista maisemista. Etelä-huipulle edettyäni tiesin pääseväni huipulle ja tunsin, että olisin halunnut juosta loppumatkan.Edessäni kiipesi kuitenkin muutama väsynyt ja hitaampi kiipeilijä, jajouduin harmikseni itsekin hidastamaan loppumatkan vauhtiani. Sää oli ollut suotuisa, mutta hieman ennen huippua lähes palellutin sormeni happipullon vaihtotilanteessa, kun pysähdyin paikkaan, missä tuuli pääsi puhaltamaan harjanteen yli. Edessä oli vielä jyrkkä kallioseinä-osuus Hillary Step, jonka vaikeus oli etukäteen jännittänyt. Sekin osuus sujui helposti, ja huippu alkoi häämöttää.

Noin kello 7:20 astuin viimeiset askeleet kohti Everestin korkeinta kohtaaja olin maailman korkeimman vuoren huipulla hyvävointisena ja onnellisena. Halasimme ja onnittelimme toisiamme kyyneleet silmissä Mingmarin, Hugon ja Peten kanssa. Soitin isälleni ja äidilleni ja sain herätettyä äitini, joka oli valvonut koko yön odottaen soittoani. Kuulin miten hänen äänensä petti, kun hän vihdoin sai kuulla kaiken menneen hyvin ja olevani huipulla. Seuraavaksi soitin pr-toimistooni Hasselle ja kerroin iloiset uutiset, josta lähti heti lehdistötiedote tiedotusvälineille. Sää oli huipulla niin hieno, että meille jäi hyvin aikaa ottaa valokuvia ja nauttia upeista maisemista. Vietimme huipulla noin 45 minuuttia, jonka jälkeen aloitimme laskeutumisen pilvistyvässä säässä.

Alastuloni vuorelta olikin kiipeilyni vaikein osuus. Saavuin 4-leiriin noin kello 14 iltapäivällä kuuden uuvuttuvan tunnin jälkeen. Heti huipulta laskeutuessani sää alkoi huonontua, lunta sataa ja näkyvyys heikkeni lähes olemattomaksi. Pelkäsimme myös ennusteen mukaisen tuulen nousevan, ja yritimme laskeutua mahdollisimman nopeasti. Huippuharjanteella vastaani alkoi kuitenkin tulla jatkuvasti enemmän ihmisiä, joiden ohi ei päässyt.Jouduin odottamaan Hillary stepin päällä kyykkien lähes tunnin, ennenkuin pääsin jatkamaan matkaani vastaantulevien ohi. Yllättäen huomasinkin olevani todella väsynyt ja lihaksistani oli kaikki voimat poissa. Sään huonotessa ja väsymykseni kasvaessa jouduin keskittymään jokaiseen askeleeseen voimieni äärirajoilla. Liukastelin ja kaatuilin vähän väliä,ja jouduin istuutumaan lepäämään lähes joka köyden välillä.

Nelosleiriin saavuttuani kaaduin teltan pohjalle ja ummistin suoraan silmäni. Oppaani piti kuitenkin minua väkisin hereillä useita tunteja peläten vuoristotaudin ja komplikaatioiden iskevän. Hän pakotti minut istumaan ja piti hereillä jututtamalla, juottamalla ja syöttämällä. Meillä ei kuitenkaan ollut juurikaan ruokaa eikä vettä. ja 19 tunnin huippupäiväkin oli mennyt vain muutaman suklaapatukan ja vajaan energiagelin voimin, joten kävimme nukkumaan todella uupuneina. Minulla ei ollut enää kuivia vaihtovaatteita ja koko vaatekertani oli märkä, joten jouduin menemään nukkumaan märissä vaatteissa peläten paleltumista yön aikana.Ruumiinämpö kuitenkin kuivasi vaatteita jonkin verran ja pystyin nukkumaan yön.

Seuraavana aamuna aloitimme laskeutumisen kohti kolmos- ja kakkosleiriä. Liikkeelle lähtiessäni huomasin, että en ollut palautunut yön aikana laisinkaan, vaan olin päinvastoin entistä väsyneempi. Ensimmäiset köydenvälit olivat todella rankkoja, ja uskoni omaan jaksamiseeni olivat tiukoilla. En kuitenkaan voinut muuta kuin ottaa askel kerrallaan ja jatkaa matkaa, vaikka välillä jouduin lepäämään parin metrin välein.3-leiriin päästyäni lepäsin siellä hiukan ennen Lhotsen jyrkälle seinälle laskeutumista ja 2-leiriin yöksi palaamista. 2-leirissä odottivat muut retkikuntamme jäsenet onnitteluineen ja sain syötyä hieman. Yöllä en pystynyt nukkumaan lainkaan, ja silloin alkoi näihin päiviin asti kestänyt voimakas vatsatauti. 19/5 aamulla aloitin viimeisen laskeutumisen 1-leirin kautta kohti perusleiriä. Khumbun jäävirta oli muuttanut muotoaan ja monesta kohdin sulanut pelottavan vaaralliseksi.Voimani olivat entistä heikommat ja ensimmäistä kertaa todella pelkäsin tikkaita railojen yli kulkiessani.Tasapainoni oli hutera ja tikkaiden ja varmistusten kiinnitykset tuntuivat vähintäänkin epävarmoilta. Jäävirran ylitys kesti ikuisuuden ja pari tuntia perusleiristä tuntui, etten enää jaksa. Sherpani soitti radiopuhelimella ruokaa ja juomaa perusleiristä ylös luoksemme ja sain tankattua sen verran, että jaksoin perusleiriin. Siellä minua odottivat huolestuneet retkenjohtaja Tim, muutama kiipeilijäystävä sekä oppaani Hugo, joka purskahti itkuun helpotuksesta.

Vietin siis perusleirin yläpuolella 9 päivää, joista 3 yötä 2-leirissä n.6400 metrissä, 2 yötä 3-leirissä n.7200 metrissä ja 3 yötä ns.kuolemanvyöhykkeellä yli 8000 metrissä. Sanotaan, että 6000 metrin yläpuolella ihmisen elimistö ei enää palaudu ja elintoiminnot alkavat kärsiä. Käytin 3-leirin yläpuolella yhteensä 4 pulloa happea, mutta vähäisestä lisähapesta huolimatta elimistöni väsymys huiputuksen jäkeen oli äärimmäinen. Pääsin kuitenkin turvallisesti ja ilman vammoja takaisin perusleiriin ja matka kotiin saattoi alkaa.

Kerron lisää perusleiristä laskeutumisesta ja kotiinpaluusta seuraavassa päiväkirjamerkinnässäni. Lisää yksityiskohtia ja tarinoita vuorelta myös myöhemmin julkaistavassa kirjassani. Kiitos kaikille jo tässä vaiheessa hengessä vahvasti mukana olosta!:)