Happea Pherichessä

Muun retkikuntamme viettäessä lepopäiviä perusleirissä, päätin ottaa aikalisän jatkuneesta kurkkuinfektiostani ja tulla reilun korkeuskilometrin
alas 4300 metriin Pheriche:en. Kilometrin korkeusmuutos tekee ison eron elimistön kyvylle palautua ja lisääntynyt happi toivottavasti parantaa
vastustuskykyäni niin, että olen paremmassa kunnossa ylihuomenna jatkuvaa kiipeilyä varten.

Ensimmäinen yö täällä "alhaalla" osoitti, että elimistö todellakin on muutostilassa. Yskin enemmän kuin koskaan ja jo aiemmin kuivunut nuha alkoi uudestaan voimakkaana. Aamulla suuntasin lääkärin luo, ja sain vihdoin diagnoosin ja lääkityksen kurkkukivuilleni ja yskälleni. Happisaturaatioarvoni on hyvä ja keuhkot kunnossa, mutta ylähengitysteissä on yhä infektio, ja kohonnut syke kertoo, että taistelen tautia vastaan. Toivon, että viiden päivän antibioottikuuri ja pari päivää täällä alhaalla happi-dopingissa auttavat. Voin vain ihmetellä, että kiipeily on sujunut niinkin hyvin lähes kolmen viikon infektiosta huolimatta. Seuraava nousuni suoraan 2-leiriin ja sieltä 3-leiriin näyttävät pitkälle miten tauti asettuu ja millaiset mahdollisuudet on huipulle.

Matkatessani yksin alas kohti vuoristolaaksoja mielessäni pyöri kaikenlaista. Se oli kuin aikamatka takaisin samojen polkujen ja kylien ohi, mitä nousimme perusleiriin. Aina tuttuun kylään tullessani muistot menomatkalta tulivat mieleeni ja mieli muuttui haikeaksi -ikäänkuin olisin palaamassa kotiin. Mieleeni tuli yllättäen, etten ole törmännyt sitten Namche Bazaarin Anastasiaan, kreikkalaiseen karismaattiseen naiseen, joka yrittää ensimmäisenä kreikkalaisena naisena Everestin huipulle. Meidät esiteltiin toisillemme ensimmäisen kerran Luklassa, kun törmäsin Davisiin, Aconcaguan kiipeilyn telttakaveriini.

Illalla Pherichen Himalayan Lodgeen saavuttuani istuuduin päivän ensimmäiselle aterialle, ja huomasin, että viereisen pöydän nainen katsoi minua pitkään. Anastasia oli myös tullut alas perusleiristä menetettyään kokonaan äänensä. Vaihdoimme kuulumisia mitä yskän ja kurkkuvaivojen lomassa pystyimme: kummallakaan ei ole tarkoituksena luovuttaa. Seuraavana iltana ovelleni koputettiin, ja miehen kerrottiin odottavan minua ravintolassa. Nawal, retkikuntamme vanhin (60v.), oli myös tullut alas, mutta jäädäkseen. Nawalin Khumbu-yskä ei myöskään ole helpottanut, ja kiipeilyn jatkaminen olisi ollut terveydelle haitallista. Tänä aamuna hyvästelin heidät molemmat: Nawalin, joka tunnin helikopterimatkan kuluttua on takaisin lämpimässä, ja "normaalissa elämässä" Kathmandussa, ja Anastasian, joka lähti edeltäni takaisin perusleiriin. Helikopterin kaartaessa hetkessä vuorten taa jäin hetkeksi muistelemaan hulvattoman hauskoja hetkiämme perusleirissä, istuen "terassillamme" musiikkia kuunnellen ja Nawalin luonnostellessa piirroksiaan. Vaikka lähtö tuntui hetken surullisela, olen iloinen Nawalin puolesta, että hän pääsi näinkin pitkälle ja voi taas nauttia sivistyksen tarjoamista iloista.

Palattuani takaisin majapaikkaani, silmiini osui seinällä oleva teksti. 83-vuotiaan sanat: Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä vartalossa, vaan kaatua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena, huutaen: "Hitto mikä matka!". Paremmin ei olisi sanat voineet osua juuri tänä hetkenä!

Huomenaamulla trekkaan takaisin perusleiriin reippaat 10 tuntia, ja seuraavana aamuyönä nousen kohti 2-leiriä, mihin muu retkikunta on jo edellispäivänä noussut. Tarkoituksena on nousta 3-leiriin 7400 metriiin, mikä tulee olemaan henkilökohtainen korkeusennätykseni. Tämä nousu tulee pitkälti näyttämään, onko kuntoni valmis huippuyritykseen. Pidän sormet ja varpaat ristissä, että antibiootit tehoavat, ja kiipeily onnistuu! Lisää kuulumisia 2-leiristä parin päivän päästä sateliittipuhelun muodossa!

Terveisiä kaikille!
Carina