20.04.2010
20.04.2010
En ajatellutkaan, että Everestin kiipeäminen olisi helppo haaste. Päinvastoin, Everestihän kuvastaa isointa haastetta vuorikiipeilijälle ollessaan se kaikkein korkeiin. Nyt kun olen kiivennyt 2-leiriin asti, maisemiin missä Lhotsen seinämä 3-leireineen, South Col 4-leireineen ja huippu avautuivat suoraan edessäni, tajuan konkreettisesti millainen äärimmäinen haaste on edessäni.
Khumbun jäävirran kiipeäminen 1-leiriin oli luultuani vähemmän pelottava, mutta vastaavasti rankempi kokemus. Lähdimme liikkeelle aamuyöllä edellä kulkevien otsalamppujen jonon ja tähtien valaistuksessa. Heti auringon noustua alkoi kuumuus viedä voimia ja lopulta ohuessa urheilupaidassakaan ei ollut riittävän viileä. Aurinko polttaa jäätiköllä niin paljon, että kaikki paljas iho on suojattava. Ylitimme railoja alumiinitikkailla ja hyppien pienempien yli, sekä kiipesimme loputtomilta tuntuvien jäälohkareiden keskellä ylös alas apunamme jumari (nousukahva), kiinteät köydet ja laskeutumisvälineet. Olli hauska päästä kiipeämään ja laskeutumaan tämän lähes kilometrin pituisen ikuisen jään keskellä, enkä osannut ajatella sen vaaroja vaan kauneutta ja kiipeilyn iloa. Ohitimme kohdan, jossa muutama päivä sitten iso alue jäätiköstä oli romahtanut usean kiipeilijän silmien edessä. Joukkio oli päättänyt, että
heidän kiipeily päättyi siihen, ja suunnannut matkansa kotiin.
Jäävirran muututtua näennäisesti tasaisemmaksi alkoi aurinko porottaa jo todella kuumasti. Joudun suojaamaan kasvojani palaneiden huulten ja nenän, sekä jatkuvan yskän ja kurkkukivun takia buffilla (kangasliina) ja tuntui, että tukehdun kuumuuteen. Sherpanikin haukkoi henkeä ja viimeiset kaksi tuntia seitsemän tunnin kiipeilystä oli tuskaa. 1-leiriin päästyäni potkaisin ensimmäisenä jalastani 40-asteen pakkaseen tarkoitetut saappaat, vaihdoin märät vaatteet kuiviin ja aloin sulattamaan lunta pahasti kuivuneen elimistön tasapainottamiseksi. Opas ja kolme muuta ryhmästäni oli päässyt leiriin juuri hetkeä aiemmin. Loput seurasivat kolmekin tuntia myöhemmin, kun lumisade oli jo alkanut, kymmenen tunnin kiipeilyn jälkeen. Olin täysin uupunut, päätä jyskytti uusi korkeus(6100 m) ja loppuilta meni nesteyttäessä, yrittäessä saada jotain syödyksi ja levätessä. Olin silti tyytyväinen, että hengitystie-ongelmastani
huolimatta olin pärjännyt niinkin hyvin ja korkeudesta ei tullut juurikaan
oireita.
Aamulla kello kuusi oli taas oltava lähtökuopissa kohti 2-leiriä. Lähdimme aamun pakkaseen eilisistä väsynein jäsenin ylittämään jälleen railoja ja kipuamaan tikkaita. Alkumatkan etenin todella hitaasti: jokainen askel tuntui keuhkoissa polttavana ja tuntui, etten jaksa eteenpäin. Oli vain pakotettava jalka toisen eteen, keskityttyvä railojen ylitykseen ja jatkettava matkaa kuin transsissa. Kolmen tunnin jälkeen olin 2-leirissä taas oppaan ja kolmen muun kanssa, muut jäivät alemmaksi. Makasin auringon paahteessa katsellen käsittämättömän hienoja maisemia: edessäni avautui reitti Everestin huipulle! Huippu näytti olevan valheellisen lähellä, mutta viime päivien kiipeilyt palauttivat realiteettiin: matka huipulle tulee olemaan elämäni raskain ja haastavin teko.
Lähdin viimeisenä paluumatkalle 1-leiriin, ja yllättäen huomasin olevani yksin Western Cwn- laakson jäätiköiden keskellä. Edellä eikä jäljessä näkynyt ketään, ja ainut ääni tyynessä auringonpaisteessa laskeutuessani oli kiipeilyvarusteitteni kilkatus. Hyppelin sinisten jäärailojen yli, katselin pieniä kivivyöryjä viereisten lumessa kimaltelevien vuorten rinteiltä ja mietin, että tämä yksityisyys on vuorikiipeilyä parhaimmillaan. Kunnes saavuin ensimmäiselle tikkailla ylitettävälle railolle, jossa aurinko oli jo lähes sulattanut varmistukseksi kiinnitetyn ankkurin. Päätin jädä odottamaan seuraa, ja samassa sherpa Mingmar olikin jo vieressäni. Miten näennäisen turvalliselta kiipeily toisen seurassa auringonpaisteessa tuntuukaan.
Toisen yön jälkeen 1-leirissä oli aika palata perusleiriin lepäämään. "Juoksin" jäävirran alas laskeutuen kiinteitä köysiä pitkin mahdollisimman nopeasti kohti omaa telttaa, suihkua ja edessä olevia lepopäiviä. Onneksemme sää oli taas puolellamme, ja pääsimme turvallisesti alas. Kuulimme perusleiriin jääneiltä, että aamulla oli viereiseltä Nuptsen rinteeltä tullut valtava lumivyöry lähes perusleirin telttoihin asti. Realiteetti iski jälleen, ja samassa helikopteri kävi pelastamassa jälleen yhden sairastuneen.
Perusleirissäkin on vain noin puolet merenpinnan hapesta, mutta yläleireihin verrattuna olo on loistava. Täälläkin sää vaihtelee hetkessä auringon paahteesta raesateeseen, mutta olosuhteet ovat huomattavasti inhimmillisemmät. Seuraavien lepopäivien aikana pitäisi palautua nousemaan samaa reittiä entistä ylemmäs. Vaikka olen askeleen lähempänä unelmani toteutumista, mietin mitä kaikkea voi vielä tapahtua, ja miten kovan työn takana se tulee olemaan. Kaikkein eniten toivon, että jatkuva kurkkukipuni, ns. Khumbu-yskä tms helpottaisi tai ei ainakaan tekisi haasteestani entistä vaikeampaa.
Alas tultuani kuulin, että minua oli useampikin käynyt etsiskelemässä.
Harmikseni trekkaajien ryhmä Suomesta oli juuri perusleirissä kääntymässä alaspäin, kun olin poissa. Iso kiitos Reposen Heikille kirjeiden toimituksesta Suomeen! Minua oli etsinyt myös amerikkalainen elokuvantekijä, joka tekee dokkumenttia maailman eniten Everestin huipulla käyneestä Apa Sherpasta. Huomenna pääsen tekemään Apan kanssa yhteistä videota Climate for Life- kampanjan puitteissa ja keskustelemaan ilmastonmuutoksesta Himalajalla paikallisen ja länsimaalaisen näkökulmasta. Video tullee nähtäville WWF:n, kansainvälisten tietotoimistojen sekä Youtuben kautta.
Nyt on aika levätä. Lisää kuulumisia taas ennen lähtöämme kohti uusia
korkeuksia. Paljon terveisiä kaikille, Carina!
