30.03.2010
Ensimmäiseet päivät Nepalissa
Istun Nirvanassa -hotellissani Kathmandun Thamelissa ja kuuntelen ulkona jyrisevää ukkosta sekä hotellin aggregaattia. Sähkö on jälleen kerran katkennut koko kaupunginosastamme. Tämä on arkipäivää Kathmandussa, missä sähköä säännöstellään rajusti ja vain kuutisen tuntia päivässä sähköt ovat päällä. Muu aika ollaan aggregaattien varassa, jotka pitävät kovaa meteliä ja tupruttavat kauheaa katkua. Ensimmäiset päivät ovat olleet kuin aikamatka ajassa taaksepäin totutellessa täysin erilaiseen kulttuuriin, todella köyhiin oloihin ja eksoottisiin pieniin ihmeellisyyksiin täällä Nepalissa.Köyhyydestä ja likaisuudesta huolimatta viehätyin Nepaliin heti ensimmäisenä päivänä ja jokainen päivä täällä on ollut yhtä seikkailua.
Lauantai-iltana saapuessani Kathmanduun sain kunnian osallistua Boudhanath Stupalla pidettyyn Earthhouriin WWF:n vieraana. Yllätyksekseni pääsin myös pitämään ex tempore puheen kynttilöillä valaistun temppelin ympärille saapuneille väkijoukoille. Upea kokemus upeassa paikassa! Sunnuntaina lensimme WWF:n, Suomen lähetystön ja paikallisen median edustajien kanssa Etelä-Nepaliin, missä tutustuimme mm. WWF:n tukemaan Chitwanin kansallispuistoon, salametsästyksen vastaiseen toimintaan sekä uraa-uurtavaan biokaasukylään. Yö viidakon keskellä Tiger Topsissa ja herääminen villieläinten ääniin oli unohtumaton kokemus. Ensimmäinen näky aamulla ikkunasta ulos katsoessani oli ohikävelevä sarvikuono, jota seurasi pian norsu! Matkalla mukana oli myös Dawa Steven Sherpa, joka kampanjoi yhdessä minun ja Apa Sherpan, Everestin huiputusten maailmanennätyksen (19) haltijan kanssa Climate4Life-hanketta: www.climate4life.org. On kunnia saada olla mukana tässä kampanjassa yhdessä maailmankuulujen kiipeilijöiden ja Himalajan vuoristokansan sherpojen edustajien kanssa. Kiitos WWF Suomelle ja WWF Nepalille upeasta kenttävisiitistä.
Kenttävierailun ajaksi sovitut haastattelut Suomen radioon osoittautuivat haasteellisiksi, kun viidakon keskellä kännykkä- ja satelliittiyhteydet eivät heti toimineetkaan. Lopulta meihin saatiin yhteys perinteisen lankapuhelimen kautta ja haastattelut ovat kuunneltavissa Media-linkin alta. Myös paikanpäällä kuvatut videot tulevat nettisivuilleni lähiaikoina. Valokuvia matkalta löytyy jatkossa sekä päiväkirjan liitteenä, että Galleria-linkin alta.
Paluumatka Kathmanduun öisellä vuoristotiellä oli oma seikkailunsa. Tien keskelle jätetty auto tukki satojen rekkojen letkan tunneiksi molempiin suuntiin, emmekä voineet kuin istua minibussissamme ja toivoa tilanteen selviävän. Kun suma vihdoin aukesi, rekat tunkivat kilpaa pimeillä kapeilla teillä kolmekin rinnakkain ja lopputuloksena eräs rekka kaatui kyljelleen vaatien kolme uhria. Yllättäen meidät pysäytti myös 20 miehen jengi, joka vaati päästä bussin katolle vapaamatkustajaksi. Tilanne oli pelottava, mutta ainoa ruhje aamuyöllä Kathmanduun päästessämme oli väsymys seitsemän tunnin autoseikkailusta.
Retkikuntamme jäsenet ovat kaikki nyt saapuneet Kathmanduun ja tänään tapasimme legendaarisen Elisabeth Hawleyn, entisen journalistin ja Everest-asiantuntijan, joka pitää kirjaa kaikista Everestin kiipeilijöistä. Tämä 87-vuotias viehättävä rouva muisteli lämmöllä Veikka Gustaffsonia kerrottuani yrityksestäni tulla ensimmäiseksi suomalaiseksi naiseksi Everestillä. Kathmanduun palatessaan Hawley haastattelee jokaisen kiipeilijän ja varmistaa kävivätkö he todella huipulla.
Retkikuntaamme kuuluu oppaiden ja sherpojen lisäksi 16 jäsentä ympäri maailmaa hyvin erilaisin taustoin ja kiipeilykokemuksin. Joukossamme on ammattikiipeilijä, joka on saavuttanut Snow Leopard-arvonimen, mutta myös ihmisiä, joiden kiipeilykokemus rajoittuu trekkiin perusleiriin. Ryhmästä löytyy mm. kaksi lääkäriä, U.S. armeijan lentäjä, kaksi palomiestä, pankkiiri ja Omanin ensimmäinen Everest-yrittäjä.Ensimmäisten päivien perusteella ryhmämme on mielenkiintoinen sekoitus hyvin erilaisia persoonia, jotka ainakin vielä tulevat hyvin toimeen keskenään. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, miten ryhmän dynamiikka toimii ja miten erilaiset yksilöt pärjäävät, kun perusleirissä asumme kaksi kuukautta yhdessä.
Toiset ovat valmistautuneet kiipeilyyn vuosia, toiset ovat lähteneet matkaan vähemmällä harjoittelulla, mutta kaikkia meitä yhdistää sama halu päästä kiipeämään maailman korkeinta vuorta. Vaikka päämäärä on kaikille sama –huippu-, myös matka sinne on itselleni vähintään yhtä tärkeä. Jo ensimmäisellä yhteisellä illallisella keskustelu siirtyi nopeasti kiipeilyyn ja etenkin huippuosuudella kohdattaviin haasteisiin. Sinne on kuitenkin vielä pitkä matka, ja monta muuta haastetta voitettavana.
Ensi viikon perusleiriin (5400m) nousun suurimmat haasteet ovat sopeutuminen ohueen ilmaan ja terveenä pysyminen erittäin huonosta hygieniasta huolimatta. Osa ihmisistä alkaa saada ensimmäisiä oireita korkeudesta jo muutaman päivän kuluttua, osa saattaa joutua jäämään alemmaksi sopeutumaan, moni kärsii vatsan oireilusta sekä hengitystievaivoista ja osa voi joutua luovuttamaan jo ennen perusleiriin pääsyä. Elimistölle on annettava aikaa tottua hapen puutteeseen ja siksi tärkeintä on edetä hitaasti omaa vointiaan tarkkaillen. Todennäköisimmin kaikilla meillä, jotka emme ole valmiiksi sopeutuneet korkeuteen, on kuitenkin odotettavissa vähintään päänsärkyä ja pahoinvointia.
Suurin osa varusteistamme on jo matkalla perusleiriin, missä ne odottavat meidän saapumistamme sinne noin 8.4. Pakolliset kiipeilyluvat on hankittu, ja olemme viimeisten varustehankintojen jälkeen valmiita matkaan. Ostoslistallani on enää lukemista pitkien iltojen viihdykkeeksi ja herkkuja korkeuden viemän ruokahalun nostattajaksi. Tänään pääsen vielä hetkeksi irrottautumaan kiipeily-ympyröistä, kun lähden tutustumaan Mano a Manon tukeman orpokodin lapsiin.
