Tango Expedition alkaa!

Vaikea kuvailla tätä tunnetta. Istun vihdoin koneessa matkalla kohti Bangkokia, josta matka jatkuu muutaman tunnin kuluttua Kathmanduun. Viimeinen viikko, ja varsinkin viimeiset päivät ovat menneet
kuin unessa, juosten paikasta toiseen hoitaen viime hetken hankintoja, käytännön järjestelyjä kotona, yrittäen saada tavaroita mahtumaan laukkuihin, tehden vaikeita päätöksiä ottaakko mukaan kaksi vai
kolme aluskerrastoa ja ystäviä hyvästellen. Viimeinen yö jäi vähille unille, kun viimeiselle päivälle jäi kymmeniä hoidettavia asioita ja sisäinen kello herätti jo varhain.

Aamun pahimmassa kiireessä kotiovelleni ilmestyi hyvä ystäväni, joka kävi tuomassa kirjan, jonka opetukset han halusi mukaani vuorelle. Ajatus oli
niin kaunis, etta ystavääni halatessa kyyneeleet alkoivat väkisinkin valua. Marin kanssa olimme nuoruusvuosina suunnitelleet yhteista
maailmanympärimatkaa, ja olimme haaveilleet, että voisimme joskus totetuttaa Marin elämän miehen löydön takia peruuntuneen reissun. Vaikka
Mari ei nyt mukaani päässytkään, toteutan oman osani elämäni seikkailusta ja jaan kokemukseni ajatuksissani ja kuulumisissani. Kiitos Mari.

Vielä viime hetkellä jouduin tekemään vaikeita päätöksiä mitä jättää laukuista pois, kun Haltin kaksi jätti-hiihtolaukkua oli täynnä. Viimeiset silitykset ja selitykset Misu-kissalleni mihin olen menossa ja etta hän on hyvissä käsissä Tanjan hoidossa, ja suljin oven takanani. Jäljellä oli enää yksi etappi, vanhempieni hyvästely. Väkisinkin kyyneleet alkoivat
valua myös heitä halatessa, kun äiti alkoi itkea. Vaikka olenkin lähdössä unelmieni matkalle, on selvää, että myös huoli riskeistä painaa heidän mielessä. Kesti hetken koota ajatukset, kun äiti ja isä jäivät vilkuttamaan portaille.

Onneksi saattajani, hyvän ystäväni Mikon miehinen, sarkastinen huumori karisti nopeasti liian tunteikkaat ajatukset ja matka lentokentälle sujui iloisissa merkeissä. Vielä ennen lähtöaulaan pääsyä kaarsimme kohti Finnarin huoltorakennuksia, missä kävin hakemassa aurinkokennoon sopivan
tuunatun latauspiuhan. Kiitos Sysimustalla satkulla tapaamani Kari Kossilan, mukanani on nyt myos elintärkeä ulkoinen akku, jolla pääsen lataamaan tietokonetta Everestin perusleirissä. Lisäksi mukanani on seitsemän kiloa tekniikkaa; sateliittipuhelinta, -terminaalia, kameroita, tietokonetta ja piuhoja joka lähtöön. Tällä teknologialla toivon voivani raportoida kuulumisiani tekstin, ääniraitojen, kuvien ja videoiden
muodossa.

Ennen lähtöselvitystä haimme viela "Pata" Patrick Degermanin ystävällisesti oman reissunsa lähtöhetkillä säilytykseen jättämän balaclavan
(kasvomaskin), jonka Pata yhdessa Haltin Ellun ja Hanna-Liisan kanssa kanssa olivat minulle räätälöineet. Kiitos Pata, Ellu ja Hanna-Liisa.

Kentällä odotti Tango Expedition- pääsponsorini Health Care Successin toimitusjohtaja Jari viime hetken ohjeineen ja kiipeilytreenikaverini Mia Graeffe, joka itsekin on lähdössä muutaman viikon kuluttua Himalajalle. Mian onnistuessa tavoitteessaan hänestä tulee tiettävästi toinen tai kolmas suomalainen nainen, joka on käynyt 8201 metrisen Cho Oyun huipulla. Varmuutta siitä, olisiko hän toinen vai kolmas ei ole, sillä toinen yrittäjistä, Noora Toivonen menehtyi yrityksessään ja jai epäselväksi kävikö hän huipulla.

Saattojoukko saattoi aistia viime aikojen stressin ja väsymyksen, kun päässä pyöri kymmeniä asioita ja pakolliset valokuvat visaa vartenkin olivat unohtuneet. Ystävien avulla kaikki hoitui kuitenkin erinomaisesti ja pääsin reilun 50 kilon painoisten laukkujeni kanssa koneeseen. Hauskojen, mutta tunteikkaiden hyvästelyjen jälkeen olin viimein yksin siirtymässä lähtöportille.

Mielessäni pyöri lukuisten ystävien viime hetken toivotukset ja harmittelin niitä, joihin en ollut ehtinyt olla yhteydessä. Kiitos kaikki te rakkaat ystävät, jotka autoitte tai olitte muuten hengessä mukana. Kiitos myös kaikille muille, jotka olette lähettäneet kannustusviestejä ja kiitos ihanille yhteistyökumppaneilleni.

En ollut uskoa silmiäni, kun käytävällä törmäsin "entisen elämäni" Lontoon kolleegaani, josta hiljattain oli tullut ex-työpaikkani pohjoismaiden vetäjä. Emme ole tavanneet muutamaan vuoteen, ja viime tapaamisemme ovat olleet pankkityöympyröissä ympäri Pohjoismaita. Eirikin ilme, kun vastaukseni kysymykseen "Mihin olet menossa" oli "Mt. Everestille ensimmäisenä suomalaisnaisena" oli vähintäänkin epäuskoinen. Jouduin toistamaan vastaukseni ennenkuin hämmästys muuttui hymyksi ja totesimme, että elämää on työpaikan ulkopuolellakin. Olin juuri kuullut ystävältäni Tiinalta Etelä-Afrikasta miten eräs toinen ex-kollega oli vaihtanut pankkiiriuransa 27 koiran ja avokadofarmin pitäjäksi. Hymy huulilla astelin koneeseen ja vihdoin kun istuin paikalleni huoahdin ja rauhotuin hetkeksi moneen päivään. Samalla mielen valtasi onnellisuuden tunne, kun tajusin olevani vihdoin lähdössä kohti elämäni seikkailua. Teknikon teippaillessa viereistä istuinta jeesusteipilläen voinut olla hymyilemättä leveästi ja olematta äärettömän onnellinen siitä, että olin juuri siinä, juuri nyt. Mt. Everest, here I come!

Lentokentällä